<< < >

 

ESPOOLAISEN PYSTYKOIRAN MAISEMA

Kaupungissa on oltava katuja ja taloja, jotta se ylipäätään olisi kaupunki, mutta onko siellä oltava myös metsää? Jos metsää tarvitaan, minkälaisia ovat kaupunkimetsät tai minkälaisia niiden pitäisi olla? Miten ne syntyvät ja mitä niissä syntyy?

Lokakuussa 1977 eläkeläinen A.J. Nuutinen kirjoitti grynderirunon. Hän oli huolissaan ja murheissaan oman lähiympäristönsä, Eestinkallion, kohtalosta, jota uhkasi raskas rakentaminen. Eestinkallio on tasaisen etelä-Espoon korkeimmalle kohoava luonnonalue ja hänen silmissään espoolaisen maiseman ehdoton kruunu. Jälleen kerran olivat vastakkain grynderien valtavat voitot ja luonnon kunnioittaminen. Päättäjillä oli suuri vastuu asiasta Nuutisen sanoin 'joko luonnon puolesta taikka luontoa vastaan'. Hän veikkasi voittoa kultakuormaa kantavalle aasille, mutta vastoin odotuksia kaikkein järjettömimmistä rakennussuunnitelmista luovuttiin. Vastustuksella oli vaikutuksensa, vaikkakin kalliomäen säästämisen varjolla ja vastikkeena luonnonystävät joutuivat hyväksymään monta pienempää pahaa. Sama asioiden kulku kertautuu jälleen tässä ajassa, kun rakentaminen uhkaa Eestinkallion toista korkeampaa kumparetta, Pisanmäkeä. Nämä Pisan kartanon vanhat alusmaat kallioineen ja metsikköineen piti alunperin räjäyttää ja raivata kerrostaloille, mutta vastustuksen vuoksi suunnittelijat valuttivat rakennusmassoja laelta kohti matalampia reunustoja. Metsäsuikaleet ja niityt ovat yhdistäneet Eestinkallion ja Pisanmäen metsiköt, jotka aikoinaan oli merkitty osaksi Espoon keskuspuistoa. Puiston piti säilyä laajana luonnonalueena, jossa ihmiset ja eläimet voivat esteettä vaellella.

Kuinka kävikään? Pisanmäen laki säästyi, mutta alueiden välinen yhteys katkaistaan ja väli täytetään rakennuksilla, joita espoolaisen häveliäisyyden nimissä pyritään kutsumaan muiksi kuin kerrostaloiksi. Pitäisikö meidän olla onnellisia kun pienempi paha voitti suuremman? Vaikka pienempi paha on kätevä perustelu, se ei ole moraalisesti pätevä. Sen pätevämpi perustelu ei ole aikakaan, sillä emme voi hyväksyä huonoa suunnittelua vain siksi että se on vienyt pitkän ajan. Suunnittelijat eivät ole huomanneet, että aika itse asiassa on vaikuttanut toiseen suuntaan ja että monet eivät enää hyväksy sitä raakaa rakentamista, josta koko etelä-Suomi tuli tunnetuksi. Arvot ja näkemykset ovat muuttuneet ja niiden mukana myös lait. Me asumme nyt samassa talossa kuin Nuutinen aikoinaan, mutta luonnonystävinä meidän keinomme ovat paljon monipuolisemmat, koska ympäristöön suhtaudutaan nyt toisella tavalla kuin tuolloin.

Ympäristö ja koira

Ajattelutavassa on tapahtunut toisensuuntaisiakin muutoksia, jotka eivät välttämättä toimi luonnon puolesta vaan sitä vastaan. Nyt suunnitelmissa ei puhuta luonnosta, vaan sen sijaan ympäristöstä. Asian hyvä puoli on siinä, että sekä rakennettua että rakentamatonta ympäristöä voidaan tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Huono puoli on siinä, että tämä ajattelu alistaa rakentamiselle kaiken, myös luonnon. Viheralueet viherrakennetaan ja käsittelemättön luonto katoaa kaavapapereista. Samalla ihminen irrotetaan luonnosta, yhteenkuuluvuus rikkoutuu ja molemmat muuttuvat esineiden kaltaisiksi hallinnoimisen kohteiksi. Me puolestamme kannatamme villejä alueita, vapaita vyöhykkeitä, paikkoja joissa ihminen ja luonto voivat edelleen olla yhtä. Maiseman silleen jättäminen ei kuitenkaan ollut yksin oma oivalluksemme, vaan sen syntymiseen tarvittiin koiraa.

Koiran ja sen kuljettajan suhde on hyvällä tavalla vastavuoroinen, sillä samalla kun koiraa kuljetetaan, se itse kuljettaa. Sen kanssa kohtaa nopeasti myös ympäristön hallinnoinnin ja sääntelyn, sillä koirille varatut urbaanit paikat ovat tiukasti rajattuja. Katujen ruuhkaisuus ja meluisuus kertautuvat koirapuistoissa, joiden hajukakofonia saa useimmat niistä sekaisin. Jos koira sen sijaan saa kuljettaa ihmistä vapaassa luonnossa, se voi näyttää meille oman erilaisen maisemansa. Kun oivalsin tämän eron, kuvittelin kiinnittäväni koirani selkään pienen videokameran, joka tallettaisi kuvauksen sen maisemasta. Ajatus on kuitenkin väärä, sillä kameran kuva ei ole koiran näkemys ympäristöstä, vaan ihmisen, jonka silmää linssi jäljittelee. Vielä ratkaisevampi ero on se, että koira ei ilmeisesti niinkään 'näe' ympäristöään kuin haistaa sen. Ei myöskään voi olla koiran maisema yleensä tai yhtä kaikille niille yhteistä maisemakokemusta, koska niiden vaistot ja jalostetut ominaisuudet johtavat ne jäljittämään eri asioita. Meidän koiramme on pystykoira - sen äiti on karjalankarhukoira ja isä pystykorva - minkä vuoksi sillä on aivan omat intohimonsa luonnossa. Naapurimme kutsuu sitä Mustiksi kaikkien tuntemiensa mustien mukaan, meille se on Piki-niminen musti. Kauempaa se näyttää hyvinkin nimensä veroiselta, mutta mustan pinnan alta pilkottavat harmaanvalkeat karvat kertovat kenties sen salaisesta toisesta olemuksesta.

Pikille metsänpohja, kaikki jalkojemme juuresta löytyvä on tärkeätä, sillä se on auttamattoman otettu jäniksistä ja pienistä jyrsijöistä. Karhusta sillä lienee hajuaavistus ja peura ja hirvi saavat aikaan valittavan ulinan, mutta orava puun latvassa kiihdyttää sen äkäiseen haukuntaan. Linnut eivät sitä liiemmin kiinnosta elleivät satu olemaan kyllin kookkaita ja raskasliikkeisiä. Toisinaan se siis jäljittää tiukasti kaula kenossa puiden latvoja, toisinaan vainuaa kuono maahan liimautuneena jätöksiä ja kulkureittejä. Jos olemme jotakin sen metsällä olosta oppineet, niin sen että äkkinäisten yllätysten varalta on viisainta seurata sen kuonon suuntaa ja kaulan kaarta. Jos maisema on monien aistien synnyttämä kokonaiskokemus, pystykoira opettaa meitä seuraamaan hajuja ja etsimään liikettä muualta kuin omien silmiemme säteeltä. Ihmiselle maisema ei ole koskaan pelkästään ulkoinen kokemus, jotakin hänen ympärillään, vaan se on latautunut sisäisillä tuntemuksilla ja tunteilla. Sitä virittävät aikaisemmat mielentilat ja kokemukset, mutta eikö koiran maisemassa ole myös samoja psykologisia piirteitä? Eikö se voi olla ahdistava ja pelottava tai kutsuva ja kiihdyttävä siinä missä ihmiselläkin? Vaikka ihmisen ja koiran maisemat eroavat selvästi toisistaan, ne ovat kuitenkin perustaltaan samanlaiset. Samuuden tavoittaa niistä hetkistä, jolloin ihminen, koira ja luonto sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Koira, vaikka onkin kesytetty, on meidän yhdyssiteemme luontoon. Ehkä sen merkitys juuri siksi on niin suuri: se toimii linkkinä vieraan ja villin ja toisaalta tutun ja hallitun välillä.

Käsittelemätön luonto ja hallinnan pyrkimys

Kaupunkialueella ei juuri voi olla täysin koskematonta luontoa, koska sen edellytys olisi ihmisen poissaolo, mutta me tarvitsemme joka tapauksessa sellaista luontoa, jota ei ole konein käsitelty ja mekaanisesti rajattu. Sitä pitää olla riittävästi niin etteivät kasvavatkaan ihmismäärät kuluta sitä loppuun. Eettisesti on tärkeätä, että meillä on tällaista luontoa kaupungissakin, sillä se suhteellistaa ihmisen merkityksen ja osoittaa hänen paikkansa kokonaisuudessa. Luonto kykenee johtamaan meidät perustavien arvojen ja pyhän luo, sen kokemiseen että on jotakin ylevää yli arkisen horisonttimme. Metsä on itsestäänselvä osa luontoa, niinkuin luonto on itsestäänselvä osa identiteettiämme - useimmille ja ainakin toistaiseksi. Metsäkuvamme on kuitenkin kulttuurinen ja useimmiten metsäteollisuuden synnyttämä. Uskomme, että hoitamaton metsä tarkoittaa läpipääsemätöntä pusikkoa ja että ihmisen on juuri siksi on jatkuvasti puututtava siihen. Metsäkuva ja perusmaisemamme ovat tärkeitä meille, koska ne ohjailevat myöhempiä odotuksiamme. Jokainen on kotoisin jostakin ja se jokin on osa identiteettiämme olipa se laadultaan minkälaista tahansa.

Lapsilla on välitön suhde hyödyttömiin jättömaihin, jotka ovat tärkeitä paikkoja salaisuuksille ja kehittyvien kykyjen testaamiseen. Siksi lapset yhtä vähän kuin koirat kaipaavat rakennettuja puistoja ja ruutukaavoitettuja leikkipaikkoja. Ajattelu voi paremmin vapaissa tiloissa kuin toistuvissa ja samankaltaisissa rakenteissa. Koska jokaisella luontaisesti on oma perusmaisema ja oma näkemyksensä ympäristöstä, on erilaisuutta kunnioitettava. Samalla laatua on arvioitava yhteisesti. Monimuotoisuus jää todennäköisesti jälleen syrjään Espoossa, kun päättäjät syli avoinna odottavat toista etelään muuton aaltoa. Muutoksen mittana ovat väkiluvun kasvuennusteet, joissa suurin tarjous tuntuu olevan paras tarjous. Keskittäminen on huono vaihtoehto koko maan kannalta, mutta sillä on mahdollisuus toteutua, jos sitä tuetaan poliittisilla ratkaisuilla. Käytännössä etelään muuttoa ohjataan asuntoja rakentamalla. Samalla päättäjät otaksuvat, että aikaisempia asukkaita ei kiinnosta ympäristönsä yksitoikkoistuminen ja huononeminen.

Kultakuormaa kantava aasi on siis jälleen liikkeellä ja muutosta ohjailee laskelmoiva, rahassa mittaava ajattelu. Tämä ajattelutapa tarjoaa vain yhden näkökulman maailmaan, jota voitaisiin tarkastella monella muullakin tavalla. Maisemassa se toteutuu kuorma-auton, kaivinkoneen ja nosturin avulla, joita pienempiä välineitä se ei tunnista. Kun tämä ajattelutapa muuttaa luonnon ympäristöksi ja ympäristön kaavaksi, joudumme vastakkain byrokratian väistelevän, epämääräisen ja samalla alistavan kielen kanssa. Sen lisäksi vastaamme tulee juridiikka, jonka pyrkimys johdonmukaisuuteen ja täsmällisyyteen peittää sen tulkinnallisuuden ja ristiriitaisuuden. Me voimme yrittää vaikuttaa ympäristöömme, mutta vain näiden kahden järjestelmän ehdoilla. Vaikka emme sitä aina huomaa, siinä on kysymys määrittelemisen vallasta, taistelusta niistä käsitteistä joilla ympäristöömme käsitellään. Byrokratia ottaa itselleen oikeuden nimeämiseen ja merkitysten määrittelyyn ja otaksuu asukkaiden taipuvan alamaisiksi. Näin me joudumme puhumaan metsistämme virkistysalueina ja viherkäytävinä ja hyväksymään niille outoja tulkintoja.

Maiseman suhteen ihminen ja koira lopulta eroavat siinä, että ihminen kykenee eettisiin valintoihin ja poliittisiin päätöksiin. Ihminen voi vaikuttaa siihen, mitä luonnolle ja ympäristölle tapahtuu, koira taas joutuu ottamaan ympäristönsä annettuna. Siinä on meidän vastuullisuutemme. Kykymme käyttää kieltä ja symbolisia merkkejä edustamaan erilaisia asioita erottaa meidät muista eläinlajeista. Kieli antaa meille mahdollisuuden ennakoida tulevaisuutta ja tallettaa menneisyyttä, mikä on sekä suunnaton rikkaus että huomattava taakka. Symbolien takia ei myöskään ole yhtä, kaikille yhteistä maisemaa, koska se rakentuu kullekin henkilökohtaisesti kielen ja aistikokemusten kautta, jotka voivat liittää siihen sellaista mitä siinä itsessään ei ole. Kuitenkin maisema on välttämättä myös aina yhdistävä ja yhteinen kokemus.

Huoli maisemasta

Sattui niin, että kaavasta kiisteltäessä meidän maisemamme, sen metsälaikut, kukkulat ja kalliot jäivät rauhaan pariksi vuosikymmeneksi. Metsiköiden välisellä niityllä männyt ja pajut kasvoivat huomaamatta pikku puistikoksi, jossa polkujen verkosto risteili kaikkialle. Unohtaminen teki koko alueesta hiukan villin, mystisen ja arvaamattoman: et voi tietää mitä tulee vastaasi tai keitä kohtaat siellä, et tietää kenen poluilla kuljet. Olet aina aavistuksen verran vieras, kulkija toisten reviirillä, joka tarkkaamattomasta näyttää hämmästyttävän tyhjältä. Me löysimme sen salaisuuksia Pikin avulla ja ennenkaikkea tulimme uteliaiksi, opimme kysymään maisemalta uusia kysymyksiä.
Nyt sitä jälleen järsitään. Metsälaikut pienenevät ja eriytyvät toisistaan, asfalttinauha halkoo niityn ja betoni uhkaa metsäisiä kalliorinteitä. Onko meillä oikeus olla surullisia siitä, että maisemamme katoaa kuutioiden tieltä? Onko väärin kiintyä ja kiinnittyä johonkin, johon ei ole lain tuomaa omistusoikeutta? Riittääkö, että meillä on vain neliömme, jotka joudumme entistä tarkemmin varjelemaan asiattomilta tunkeutujilta? Voimme kysyä oikeutta ja lupaa huoleemme, mutta epäilenpä ettei sitä tulla meille tarjoamaan. Sen sijaan meidän on itse ilmaistava näkemyksemme ja haettava niille näkyvyyttä.

Omistettu A.J. Nuutiselle, jonka kanssa samoista ikkunoista olemme katsoneet maisemaa ja surreet sen kuutioitumista.

Sinikka Sassi 1998